HAPPY ENDING

Nyt pidän lupaukseni ja kerron teille meidän taloprojektista - taistelusta, josta olen joutunut vaikenemaan täällä yli vuoden. Valvottuja öitä, stressiperäisiä rytmihäiriöitä, huolen täyteisiä päiviä ja rahanmenoa. Nyt ne jäävät taakse. Onnellisesti.

*

Ostimme syyskuussa 2011 Senaattikiinteistöltä 1880 rakennetun Asemapäällikön talon pääradan varresta, Etelä-Suomesta. Olimme jo jonkin aikaa etsineet vanhaa rakennusta kodiksemme, ja haaveilleet vielä pidempään; kyläkoulut, asema- ja tehdasrakennukset, vanhat talot ylipäänsä, kiinnostivat. Perus ok-talo ei tullut edes kysymykseen.

Kävimme katsomassa vanhaa asemarakennusta, rintsikkaa ja vanhaa kyläkauppaa, joka sijaitsee itseasiassa melkein naapurissa, radan toisella puolen. Epätoivoisena aloin jo ripustautua jälkimmäiseen, joka oli erittäin edullinen, mutta siihen oli syynsä. Iso, vanha talo oli päästetty valitettavan huonoon kuntoon ja olisi tarvinnut laajan remontin. Sillä ja rahalla murjusta olisi saanut mahtavan, suuren ja ihanan asumuksen, mutta rahaa olisi palanut. Noihin aikoihin avokkini (paljasjalkainen helsinkiläinen) nihkeili "maalle" muuton suhteen,  ja kaikki muut läheiset kauhistelivat talon kuntoa. Pankitkaan eivät lämmenneet lainalupauksiin. Nuo kaikki vastoinkäymiset jarruttivat ostoaikeita, ja olisi pitänyt tajuta että kaikki ei ollut kohdallaan, mutten halunnut luopua haaveestani. Pidin siitä kynsin hampain. Loppujen lopuksi välittäjäkin lopetti yhteydenpidon - se kääntyi onneksemme. Talokauppoja oli mahdoton tehdä.

Erilaisuuden tavoittelua kuvaa hyvin se, että etsin meille kotia tavallisten asuintalojen lisäksi myös myytävistä liikekiinteistöistä ja tuotantotiloista. Meni joitakin kuukausia kun netistä myynti-ilmoituksia selatessa eteeni tipahti Senaattikiinteistöllä myynnissä oleva kerhotila. Talo lumosi minut oitis. Jokainen itselleen talon netistä löytänyt tietänee sen tunteen kun ei meinaa tuolilla pysyä ja nenänpäätä kihelmöi ja naurattaa ja voisi kiljua, kovaa. Siltä minusta tuntui.

Soitin löydöstäni välittömästi avokille, kerroin suu vaahdossa kaiken parissa minuutissa esittelysivuilta sisäistämäni ja kysyin mennäänkö katsomaan. Vastaus oli kyllä. Samoin sanoi ihana Kiinteistömaailman välittäjä, joka otti meidät erittäin lämpimästi vastaan talolla ensikertaa vieraillessamme. Silloin elettiin kesäkuuta 2011.

Heinäkuussa teimme talosta tarjouksen. Elokuussa tarjouksemme hyväksyttiin ja olimme onnellisia talon omistajia; virallisesti eli papereissa kerhotilan omistajia. Silloin meillä ei ollut vielä mitään hajua mihin myllerrykseen itsemme olimme laittaneet. Välittäjän kanssa oli ollut puhetta tilan muuttamisesta takaisin asuinkäyttöön, jona talo siis oli palvellut jo yli 100 vuotta ennen 90-luvun lopulla tapahtunutta käyttötarkoituksenmuutosta kerhotilaksi, ja hän kertoi jutelleensa asiasta kunnan kanssa, jolla ei kuulemma ollut mitään takaisin muuttamista vastaan. Periaatteessa. Ja koska edellinen käyttötarkoituksen muutos oli ollut vain lähinnä ilmoitusluontoinen asia josta oli laadittu viralliset paperit ja kirjattu muutama hassu ehto inva-wc:stä ja -liuskasta yms., ajattelimme (kuten myös välittäjä), että samoilla menoilla voisimme vihkiä talon takaisinkin asuinkäyttöön. Mutta ei, ihan niin se ei sitten todellisuudessa mennytkään.

Olimme talon ostosta tohkeissamme; suunnittelimme talon arvon palauttavia ja historiaa vaalivia remontteja, palkkasimme arkkitehdin tuleviin muutoksiin ja urakoitsijankin aloittamaan remonttia. Olimme suunnitelleet saavamme isoimmat remontit, eli lattioiden aukaisut ja uudelleen eristykset tehtyä jo jouluksi 2011, niin että pääsisimme muuttamaan taloon joulukuussa. Silloin kyllä muutettiin, mutta mitään remontteja ei oltu aloitettu. Siihen mennessä meille oli jo selvinnyt asioiden oikea laita - emme nimittäin tulisi selviämään niin helpolla papaerisodasta kun meidän oltiin annettu olettaa tai miten asia oli esitetty välittäjälle. Kävimme syksyllä 2011 kunnassa juttelemassa arkkitehtimme kanssa talon tilanteesta ja rankumassa sympatiaa ja ymmärrystä muutokselle, mutta se ei paljoa auttanut kun asettelu on Suomen laki vs. Me. Hommat lähti menemään p**seelleen kun valkeni, että asia käsitellään kunnan kaavoituksessa missä taloa katsotaan muutoksen myötä uutena rakennuksena, siis rakennuksena, johon pätee lähes kaikki uudisrakentamisen lait ja pykälät mm. sijaintia silmällä pitäen. Meille kerrottiin heti että käsittely tulee kestämään hieman pidempään kuin pelkkä käyttötarkoituksen muutosilmoituksen käsittely, joka vie ehkä noin parisen kuukautta. No eipä siinä, ajattelimme. Olimme itse leikkiin ryhtyneet ja peli pelattaisiin loppuun, kesti kauan kesti. Melkein tekisin mieli lisätä tähän jopa että maksoi mitä maksoi, mutta niin emme ajatelleet niin tuolloin. Siitä alkoi meidän taloprojekti.

Syksyllä suunnittelimme arkkitehtimme kanssa strategian ja lähetimme asianmukaiset hakemukset kuntaan. Haimme samalla lupaa laajentaa asuinneliöitä kylmään vinttiin, asioiden nopeuttamiseksi. Arkkitehtimme piirsi vintistä alustavat piirustukset vessoineen päivineen. Jäimme kärsimättömästi odottamaan päätöstä. Sitten meille ilmoitettiin että asian tiimoilta on kuultava naapureita; meidän naapurit eivät ole Meikäläisten tilan perillisiä vaan Suomen valtio, kunta, VR ja Liikennevirasto. No, kuultiin heitä sitten, eikä kellään muulla ollut vastaansanomista paitsi VR:llä. He kieltäytyivät korvaamasta meille mitään mahdollisia melun ja/tai tärinän aiheuttamia vahinkoja, koska kiinteistömme sijaitsee niiden vaikutusalueella. Tämä ei ollut meille uutta, koska jo ensimmäisellä näytöllä välittäjä oli antanut meille kaksi A4-arkkia samasta vastuunkierrosta yms. VR:n ja Liikenneviraston vapautuksista. Näistä välittäjän välittämistä "varoituksista" viisastuneina kävimme katsomassa taloa monta kertaa eri vuorokaudenaikoina selvittääksemme kuinka paljon junia todellisuudessa talon ohi kulkeekaan ja miten ne tuntuvat ja kuuluvat talossa. Olimme siis ERITTÄIN tietoisia "melusta ja tärinästä" taloa ostaessamme - asioista joihin melkein koko projekti meinasi kaatua. Asuimme ennen "maalle" muuttoa Helsingissä, ihan Kannelmäen ytimessä. Parin vuoden aikana ehdimme jo siellä tulla tutuiksi tiettyjen junaäänien kanssa, asuimme sen verran lähellä rataa. Ne ei koskaan meitä häirinneet. Enempi meidän hermoja rassasi naapurista päivittäin yleensä iltamyöhään asti kantautuva rappusissa juoksentelu ja pianon pimputus sekä silloin tällöin juoppojen huutelu kaduilla. Nuo oli ääniä joille ei itse voinut tehdä mitään eikä niitä myöskään päässyt minnekään pakoon ellei poistunut kotoa. Kun sieltä saapui tänne "maalle", korvamme ja sielumme lepäsivät. Junia kulkee ohi joitakin tunnissa; niistä useimmat ovat lähijunia jotka pysähtyvät asemalla, noin 30 metrin päässä talostamme, eikä ovien piippailu tai jarrujen suhahtelu meitä häiritse. Ei myöskään silloin tällöin ohi kiitävät pikajunat tai hitaasti ohi kolistelevat tavarajunat. Ne ovat meille kuin eräänlainen kello; kello joka ei kuku, mutta tietyistä äänistä voi päätellä onko kello puoli tai vähän yli tasan. Äänet ovat sitäpaitsi niin lyhytaikaisia ja hetkellisiä ettei niitä välillä edes huomaa. Ja tärinä..huoh.. Sitä emme tunne juuri koskaan. Jos on satanut paljon, voi joistakin pika- tai tavarajunista tulla hetkellinen vavahdus jonka just ja just tuntee, mutta mitään suurempia sheikkauksia joissa lasit kilisisi hyllyillä, ei meilläpäin tunneta.

Kunta ja useat muut tahot antoivat ymmärtää ettei talo voi soveltua asuinkäyttöön koska sijaitsee rautatiealueella ja niin lähellä päärataa. Joitakin vuosia sitten alueella oli tehty yleiset melu- ja tärinämittaukset, jotka tukivat heidän mielipiteitään, ja ensimmäinen päätös poikkeamislupahakemukseemme olikin kielteinen. Siinä vaiheessa moni olisi saattanut nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa, mutta me päätimme alkaa taistella. Tosissaan. Syy kielteiseen päätökseen oli ettemme olleet lähettäneet kunnan mielestä tarvittavia selvityksiä rakennuksen melu- ja tärinäarvoista. Niinpä keväällä 2012 teetimmekin omaan laskuumme sekä melu- että tärinämittaukset alan ammattilaisilla. Jännitimme mittauksia kuin lapsi Joulupukin tuloa, ja valmistelimme taloa varsinkin melumittausta varten jopa naurettavin keinoin mm. kytkemällä jääkaappi pois päältä ja jopa ottamalla seinäkelloista patterit pois pienienkin äänien minimoimiseksi. Sitten odotimme tuloksia pari viikkoa sormet ristissä. Tulosraportit olivat jopa meidät yllättävän hyviä; tärinät jäivät reippaahkosti alle ohjearvojen sekä ylä- että alakerrassa, samoin melut. Ainoa huolenaihe oli piha, jossa melulle annetut ohjearvot ylittyivät sekä päivällä että yöllä 5 dB:llä. Mutta vain 5 dB, ajatelimme, eihän se ole mitään! Mutta kyllä se oli. Se oli juuri sen verran, että kiinteistön ympärille pitäisi kehittää jonkinlainen "meluaita". Kunnasta meitä peloiteltiin ettei kunta eikä Museovirasto eikä ELY-keskus tule hyväksymään mitään jykeviä 3 metrisiä aitoja historiallisesti arvokkaalle alueelle. Emme tässäkään vaiheessa nostaneet käsiä ylös vaikka mieli kyllä teki. Ne kymmenet ja sadat puhelut ja sähköpostiviestit mitä olen kunnan, Museoviraston, ELY-keskuksen, lakimiesten, konsulttien, kaikenmaailman mittaajien ja arkkitehdin kanssa asian tiimoilta vuoden aikana vaihtanut, saivat minut useasti miettimään valkoisen lipun liehutusta peiton alta. Välillä mieli on ollut niin maassa, ettei mikään ole napannut, mikä on varmasti näkynyt myös täällä blogissa. Noina heikkoina hetkinä mietimme erilaisia vaihtoehtoja rakennuksen käytölle siinä tilanteessa ettei suunnitelma A toteutuisi, ettei lupaa asumiselle saataisikaan. B-suunnitelmana oli muutto vuokralle ja talon valjastaminen mm. kahvilaksi, kirppikseksi tai luomukaupaksi. Jossain kohden mukaan tuli myös uhmakas mehän-ei-tänne-idiootti-suomeen-jäädä -vaihe, jolloin olimme aikeissa muuttaa Ruotsiin mikäli lupa ei kunnasta heltiäisi.

Heikot hetket onneksi tulivat ja menivät, ja pääasiassa jaksoimme ajatella positiivisesti ja valaa uskoa itsemme lisäksi myös muihin, mm. läheisiimme jotka luonnollisesti olivat enemmän ja vähemmän huolissaan tilanteestamme. Olimmehan joutuneet ottamaan pankista lainaa kiinteistön ostoon ja laina oli vielä hyvin lyhytaikainen, väliaikaiseksi tarkoitettu, joka erääntyisi maksettavaksi jo noin vuoden kuluttua ellei rakennusta sitä ennen olisi muutettu asuintaloksi. Lainan kohde oli siis varsin epävarma ja teimme tietoisen riskin sen ottaessamme. Nuo seikat mielessä emme vaan voineet luovutaa. Oli pakko tsempata ja yrittää jaksaa uskoa, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin.

Jouduimmekin palkkaamaan taas arkkitehdin suunnittelemaan yhdessä melukonsultin kanssa kiinteistömme ympärille "meluaidan" ohjearvot alittavan melutason takaamiseksi pihalle. Se olikin millien ja pilkkujen taisto, jonka tuloksena saimme arvot kohdilleen ja varsin kivan tuntuisen oleskelupihasuunnitelman. Tuolloin elettiin loppukevättä ja toivoimme saavamme taistelun päätökseen ennen kesälomien alkua, niin että kesä voitaisiin viettää leppoisasti taloa rempaten ja jättää stressaaminen vihdoin. Mutta ei.. eihän se niin taas mennyt.

Kunnasta ilmoitettiin noin paria päivää ennen heidän viimeistä kokoustaan ennen kesälomiaan, että aitasuunnitelma pitää hyväksyttää Museovirastolla ja ELY-keskuksella alueen histroriallisen arvon säilyttämiseksi. Ja sitähän ei parissa päivässä tehdä, valitettavasti. Ja niin saimme "leppoisan" kesän, tosin ilman suurempia remppailuja. Pikkuisen käytiin ulkosaunaa purkamassa ja yritettiin saada motivaatiota jatkaa tätä, mutta pääasiassa vaan oltiin, vähän niinkuin jossain mökillä, eikä hirveemmin mietitty mitään, tulevia eikä menneitä. Se teki hyvää, mieli sai hetken levätä.

Kun kuntalaiset palasivat lomiltaan elokuussa, jatkoimme taistoa. Aseet oli huollettu ja strategiat hiottu viimeisilleen. Siihen mennessä olimme ehtineet saada monelta eri taholta paljon positiivista palautetta talosta ja taisteluamme tukevaa ja hyvää mieltä antavaa ihmetystä kuntaa ja Suomen lakeja kohtaan, että emme jaksaneet enää juuri stressata - koko projekti vaikutti meistä (ja monesta muusta) lähinnä tragikoomiselta. Olimme jo hyvän aikaa sitten tulleet siihen pisteeseen, ettemme enää jaksaneet puhua asiasta ystävimme ja sukulaistemme kanssa - aluksi ihastelimme ja haaveilimme, sitten kauhistelimme ja ihmettelimme, sen jälkeen selittelimme ja kauhistelimme taas, kunnes asiasta kysyttäessä kysyimmekin Mitä sinulle kuuluu? Pyydämmekin anteeksi heiltä niistä monista hetkistä ja tapaamisista jolloin ei juuri muusta puhuttukaan vaan jauhoimme kyllästymiseen saakka ely-keskuksesta, muutoshakemuksista ja melumittauksista.

Vuosi talon ja meidän ensikohtaamisesta oli jo mennyt kun saimme kuulla ettei kellään yllämainituista tahoista ollut mitään suunniteltua aitaa vastaan. Ihana Museovirasto, joka on seissyt alusta asti takanamme ja tukenamme, oli jopa todennut että pitäähän se aita rakentaa että saadaan talo takaisin asuinkäyttöön. Jeah, Museovirasto rules! Tuollaiset pienet asiat ovat olleet tässä projektissa korvaamattoman tärkeitä valopilkkuja pitkän putken päässä. Ne ovat luoneet uskoa itseen ja jaksamiseen sekä haaveisiin kaiken byrokratiapaskan keskellä. Kiitos niistä niitä antaneille.

Parisen viikkoa sitten sain töihin puhelun kunnasta.. Kokoukseen, jossa meidän asia oli määrä käsitellä, oli enää pari päivää. Vastasin tärisevin käsin vaikken olisi halunnut.. Tunsin voiman katoavan kropasta ja vain kuuntelin. Kaavapäällikkö soitti että on tullut mutkia matkaan - ELY-keskuksessa oli muutettu mieltä koskien poikkeamisen suuruutta. Keväällä he olivat ilmoittaneet kirjallisesti poikkeamisen olevan sen verran pientä, että päätöksen teko kuuluu kunnalle, mikä sopi meille paremmin kuin hyvin, sillä kunnasta päätös saataisiin nopeammin. Nyt he olivatkin muuttaneet mieltään erään kunnan toimesta tapahtuneen puhelun aikana. Onneksi sitä ei laskettu koska olimme keväällä saaneet asiasta virallisen päätöksen paperilla. Puhelimessa minulle esitettiin kaksi vaihtoehtoa; joko ottaisimme riskin ja etenisimme nykyisellä hakemuksella joka oli jo valmisteltu tulevaan kokoukseen TAI muuttaisimme hakemusta, jolloin se jouduttaisiin kiireessä valmistelemaan uudestaan ja asiasta saattaisi tulla sanomista eikä lopputulos näyttäisi eikä kuulostaisi hyvälle. Ilmassa leijui kuitenkin jokatapauksessa mahdollisuus, että ELY-keskus tekisi kunnan päätöksestä valituksen ja lopullisen päätöksen teko siirtyisikin ELY:yn ja aikaa valuisi kuin hiekkaa sormien välistä. Niinpä jouduinkin punnitsemaan puhelimessa tarkkaan kaikki vaihtoehdot ja kolikoiden kääntöpuolet. Hirvee tilanne! Tuntui, että koko meidän tulevaisuus on minun käsissä. Olimme eläneet jo vuoden epätietoisuudessa; tulevia ei juuri oltu uskallettu suunnitella ja muutenkin oltiin eletty puolella teholla, vähän kuin salaa omassa kodissamme joka ei virallisesti ollut asuintalo. Muutama lisäkuukausi odottelua sinne tänne.. Päätin että etenemme sillä mitä on annettu; emme muuttaisi hakemusta, meni syteen tai saveen.

Seuraavalla viikolla saimme  sähköpostin jossa ilmoitettiin kunnan tehneen päätöksen; se oli myönteinen. MYÖNTEINEN! Voitteko kuvitella?! Kymmenen kilon säkki tippui samantien hartioilta. Ihan voittajafiilis!
Siitä alkoi ehkä jännin pariviikkoinen kun odotimme varoajan sulkeutumista - ajan, jolloin tietyt tahot pystyisivät tekemään tehdystä päätöksestä valituksen, ja asia otettaisiin uudestaan käsittelyyn valitus huomioiden. Jos valituksia ei tulisi, päätös pysyisi. Laskimme viikkoja, päiviä ja viimein jopa tunteja, kun vihdoin tänä maanantaina klo. 16 aika umpeutui. Heti tiistai aamuna otin itseäni niskasta ja soitin kuntaan.. Ajatukset poukkoili ja jännitti. Pää yritti valmistella kroppaa mahdollista pettymystä ja stressipiikkiä varten. Selitin asiani, keskuksesta yhdistettiin naiselle joka oli väärä, mutta joka kuunteli ja antoi toisen naisen numeron, johon soitin ja joka ei ollut käytössä. Onneksi olin kysynyt naisen nimen ja googletin hänen toimivan numeronsa johon soitin ja johon vastasi väsynyt ääni. "Millä nimellä hakemus oli?", kerroin, hetken hiljaisuus joka tuntui päivältä, ja vastaus "Ei ole tullut valituksia." Mitä? Eikö yhtään valitusta?! "Ei yhtään valitusta", vastasi nainen. "Milloinkas päätöksen varoaika umpeutuukaan..hmm..?" Eilen, sanoin. "No niin, no sittenhän siitä ei voi enää valittaa." ..sittenhän siitä ei enää voi valittaa..sanat jäivät kaikumaan päähän, kunnes ne paukahti tajuntaan. Kiruin ja pompin ja hyppäsin avokin kaulaan. ME TEHTIIN SE!! Ja niin tosiaan, päätöksestä ei voi enää valittaa, asia on siis pihvi, kuten sanotaan. Se on nuijittu kunnan päällikön nuijalla kokoushuoneen pöytään, kirjattu kirjoihin ja kansiin, sujautettu kuoreen ja postitettu laskun saattelemana meidän postilaatikkoon. Se oli arvokkain ja odotetuin postilähetys naismuistiin, ja se luettiin erityisellä hartaudella sanasta sanaan, vasemmalta oikealle kuten tapana on, alusta loppuun, ja tiukoissa paikoissa jopa puoliääneen ja kynän terän ohjaamana. Ja siellä luki että päätös on myönteinen. Edelleen se oli sitä ja nyt se oli paperilla, mustaa valkoisella ja se oli virallista eikä me meinattu uskoa sitä todeksi. Vieläkään meinata. Josko vielä jostain kulman takaa jotain kuraa..

Nyt kun taisto on onnellisesti ohi, on kiitosten aika. Kiitos kaikille meitä tukeneille ja meihin uskoneille. Kiitos teille lukijoille että olette jaksaneet roikkua täällä mukana vaikkei juuri mitään ole tapahtunut ja olen pimittänyt teiltä viimeisen vuoden ajalta paljon asioita. Nyt siihen tulee muutos, vannon kautta kiven ja kannon. Kiitos Henna Koti asemalla -blogin takaa vinkeistä ja avusta. Kiitos myös Parolan Aseman väki. Kiitos pankki ja aivan ihana pankintäti J.T.! Kiitos isä, kiitos Marko kun uskoitte ja luotitte, kiitos äiti. Kiitos appivanhemmat käytännön tuesta ja mukana elämisestä. ISO kiitos ystävät ja työkaverit kun olette jaksaneet kuunnella vaikka välillä on tehnyt mieli nostaa omakin käsi suulle. Nyt kaikki on hyvin.
Nyt on aika nostaa elämä narikasta ja alkaa nauttimaan saavutuksesta, ja tietysti aika alkaa suunnitella  tulevia. Lujille otti mut jumalauta, me tehtiin se!
Ja nyt, puhutaan jostain muusta! Mitä se onkaan, siitä tekin kuulette.

p.s. En suosittele poikkeamislupahakemusprosessia kenellekkään.

/ / /

Sorry, but use a translator ;) Thanks!