Kävimmepä tuossa päivänä eräänä retkeilemässä rautakaupassa "toisella puolella" kaupunkia. Se retki oli kirottu jo ennen alkuaan..
Oltiin sovittu treffit miehen kanssa Kamppiin metrolle hänen töistä päästyään. Meinasin perua koko reissun jo junassa matkalla keskustaan, kun mahassa kiersi ja olo oli tukala. Päättäväisesti kuitenkin jatkoimme pojan kanssa matkaa ja ajattelin vielä että kun nyt kerrankin lähdetään ja yritetään saada asioita eteenpäin, niin mennään sitten kanssa. No, ensimmäinen mutka matkaan tuli heti kauppakeskuksen ovilla - ne ei toimineet. Rattaiden kanssa sitten puskettiin ahtaasta sivuovesta muun väkijoukon työntyessä samaan aukkoon edestä ja takaa. Ihmiset on välillä niin huomaavaisia meille ratasihmisille.. *hmph* Ensimmäisen esteen ohitettuamme ei ollut ajatustakaan seuraavasta..
Mies saapui metrolaiturille juuri sopivasti - metro saapuisi taulun mukaan minuutin päästä. Perfect! No, kieli rullautui kuitenkin melko nopsaan takaisin suuhun, kun metroa ei alkanut kuulua ja näytöllä ei enää näkynyt mitään aikataulua. Ihmisiä kerääntyi kerääntymistään ja ärsytys ja väkikammo alkoivat nousta pintaan.. Jännitin myös mahani puolesta joka ei edelleenkään tuntunut omalta. Sitten tuli vartija, joka piipitti jossain 50metrin päässä meistä jotain saapumattomasta junasta. Kuulimme seuraavaa: "--ongelmia..arviolta 10 minuuttia.. henkilö..--". Selvä! Tää tyttö sai tarpeekseen ja riuhtas miehen ja pojan takaisin maan päälle, ihanaan loskaan ja tuuleen, talsimaan osan matkasta jalan. Hypättiin kyllä melko pian ratikkaan, heti kun saimme tarpeeksemme naamalla pyörivistä hiuksista ja märistä kengistä. Kiirepäissämme puntattiin rattaatkin korkeuksiin vaikka vieressä ois ollu tarjolla myös matalalattiavaunu. Käsi otsaan! Hyvä me.
Perille päästiin ja pian löydettiinkin mitä olimme tulleet hakemaan - reunalistaa keittiöön. Hinta pöyristytti, mutta koska matka oli ollut takkuinen ja hidas, olisimme varmasti olleet valmiit ostamaan vaikka tylsän sahan mikäli sellaista olisi tarjottu. Olin varannut remppakassasta "sopivan määrän" rahaa mukaan, mutta kassalla kävikin ilmi ettei rahat riittäneet. No, onneksi miehellä oli kortit mukana ja saatiin tilanne kuitattua.
Arvottiin jo siinä vaiheessa paluumatkan menopeliä vaihtoehtoina bussi, ratikka/kävely tai metro. Mies oli metron kannalla, itse vastustin ajatuksella ettei se vieläkään voi kulkea normaalisti. Olin bussin kannalla, mutta mies vastusti - ei kuulemma halunnut lähteä edes yrittämään 2,5 metristen metallilistojen kanssa sisään ruuhkabussiin. Ihan ymmärrettävää, joten mies voitti. Metrolle siis.
Siellä törmäsimme taas vartijoihin; eivät päästäneet meitä hisseihin. Jännä. Trapetsoitiin sitten itsemme, rattaat sekä listat helkutin pitkiä liukuportaita pitkin alas laiturille, samalla kun vierestä kiitää ihmisiä kiireissään. Pelotti, että joku tyrkkää meidän komppanian nurin! Laiturilla meitä odotti väenpaljous ja taulussa numeroita sen verran että jopa minä jaksaisin odottaa metron perille saakka. No, täähän oli taas meidän reissu, joten eihän sieltä mitään metroa kuulunut eikä näkynyt. Ja toisaalta, vaikka yksi sellainen ois saapunutkin, ei kaikki ne ihmiset ois kuitenkaan edes kerralla mahtuneet kyytiin. Tai jos oiskin, en ois halunnu olla samassa purkissa, joten.. Eikun ylös vaan, ja mitenkäs muuten kuin niitä ihania rullaportaita pitkin. Oh yeah..
Hetken arpomisen jälkeen suuntasimme loskassa kohti bussipysäkkiä. Onneksemme oikea dösä kurvasi paikalle samantien! Mies marssi reippaasti listojen kanssa sisään ja minä yritin samaa keskeltä. Rynkytin ovenaukaisunappulaa ja sesam aukene, ovet avautuivat! Mutta, ne menivät myös kiinni samantien. Kiskaisin rattaat välistä. Samassa bussi lähtikin pysäkiltä ja minä tajusin tuijottavani meidän listojen päitä, jotka pilkottivat etuovien välistä. Yritin kipittää bussin vierellä ja huitoa kuskille/matkustajille, mutta turhaan. Westend kidnappasi mieheni. F*ck. Seisoin yksin vieraalla pysäkillä rattaiden kanssa, kyydissä väsynyt ja nälkäinen lapsi. Sellaiseksi tunsin myös itseni, märillä kengillä ja kipeällä mahalla maustettuna. Melkein tuli itku kun soitin miehelle bussiin etten ole kyydissä, niin kiukkuinen ja turhautunut olin. Siinä vaiheessa tuntui yhdentekevältä vaikka pa*kantaisin housuuni..
No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Pääsimme onneksi ehjinä kotiin asti, niin minä (puhtain housuin), Noa ja mies kuin rattaat ja vaivalla hankitut listatkin. Saivat olla kuulema viimeiset listat jotka meille ostettiin. Komppaan.
1 kommentti:
Ei hyvä viikko.. Minä sain rekan auton kylkeen kun tiistai aamuna lähdin töistä ja nyt kitkutellaan sitten julkisilla ja jalkapelin. Jos jotain positiivista niin ainakin ne jalat toimii vielä :D
Lähetä kommentti