YEAR AGO..

Vuosi sitten odotin miestä kotiin - tuskissani. Olin herännyt yöllä kipeisiin ja melko tiukkoihin supistuksiin.  Raskausviikkoja oli 41+4 ja käynnistysaika varattu edellisenä päivänä seuraavalle viikolle. Taisin huikata nukkuvalle miehelleni et nyt tuntuu vähän siltä että poju taitaa olla tuloillaan. Jatkettiin  kuitenkin unia. Aamulla mies lähti töihin, en hennonnut pyytää jäämään kotiin kanssani, koska tunsin että kestän kivut paremmin yksin. Isäni soitti aamupäivällä kuulumisia kyselläkseen ja oli kuulemma kuullut äänestä että olin aika kipeä. Sitä olin, mutta yritin tsempata, ja päässäni takoi jostain synnytysohjeista päähän jäänyt hokema että kotona pitää yrittää pysyä mahdollisimman pitkään. Toisaalta yksin sairaalaan lähteminenkään ei houkuttanut, joten purin lakanan kulmaa ja puristin tyynyä pahimpaan tuskaan.

Iltapäivällä mies tuli töistä. Siinä vaiheessa olin jo itkeskellyt oloani ja kiroillut mielessäni lapsen huonoa tuuria, syntyä nyt vuoden viimeisenä päivänä. Mies kävi tsekkaamassa että olen hengissä ja sanoin haluavani olla rauhassa. Niinpä mies alkoi jatkaa keskeneräistä keittiöremonttia. Mitähän mahtoi päässä pyöriä? Ei ole ihmekään jos laatikoiden etuasarjat on vähän vinossa, heh. Jonkin ajan päästä hän tuli taas katsomaan vointiani ja ilmoitti samalla että alkaa asentamaan pesualtaan paikoilleen. Siinä vaiheessa aloin itkeä ja taisin sanoa pari painokelvotonta sanaakin estääkseni moiset puuhat. Onnistuin. Mies alkoi siltä seisomalta soittaa veljeään hakemaan koirat hoitoon ja järjestelemään asioita. Ilmoitimme sairaalaan että kohta tullaan.

Keikuttelin itseäni supistusten sarjatulessa keittössä varmaan tunnin, koirien hakua ja taksia odotellessa. Siltä se ainakin tuntui. Muistaakseni joskus 17 maissa lähdimme kohti sairaalaa. Oli kova pakkanen, niinkuin tänäänkin. Hytisimme kadun varressa taksia odottelemassa ja koitin ajatella kaikkea kivaa etten lyhistyisi kadulle ja synnyttäisi siihen. Taksissa toivoin kuskin tajuavan jo  määränpään osoitteesta että voisi ajella turvallisesti, mutta talla pohjassa, mut ei, köröteltiin (viimeisillään olevan naisen mielestä) kaikessa rauhassa rajoitusten mukaan ja pysähdyttiin kiltisti jo keltaisiin valoihin. Mietin pitkin matkaa, mitähän siitä seuraisi jos vedet menisi taksissa.. Tulisko pesulalasku perästä vai mitä? Sitä en tiedä vieläkään. eikä onneksi tarvinnut omakohtaisesti kokeillakaan.

Perillä taksin maksuautomaatti hidasteli eikä meinannut toimia ollenkaan, joten seisoimme sairaalan pihassa tuskastuttavan pitkään, ja meinasin jo pompata autosta hormonihuuruissa ja juosta lähimmälle automaatille rahaa nostamaan, kun kumpikaan miehistä ei tuntunut keksivän mitään ratkaisua tilanteeseen. No onneksi laite viimein toimi ja päästiin sisälle.

Olin muistaakseni jo reilu 6cm auki ja kaikki onneksi hyvin kaikilla. Sairaalassa minut valtasi ihana, rauhallinen olo kun lääkkeet alkoivat vaikuttaa, olin turvassa ja apu oli lähellä. Vitsailimme ja kirosimme miehen kanssa vuoronperään että tää on niin meidän tuuria että lapsi syntyy just vuoden viimeisenä.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Tunnit kuluivat, nukuttiin molemmat aina kun vaan supisteluilta sai, ja ilmoitettiin lähimmille että h-hetki lähestyy, kaikki hyvin. Kellon kääntyessä lähemmäksi puolta yötä aloimme vilkuilla kelloa tuon tuosta. Kauaa ei enää tarvitsisi jaksaa että vuorokausi vaihtuisi.. Kävivät jo uhkailemassa  kalvojen puhkaisulla jos ei poju ala kohta itse tulemaan. Toppuuttelimme ja nukahdimme. 

Heräsin 23 maissa tunteeseen kuin vesi-ilmapallo olisi poksahtanut jalkojen välissä. Säikähdin. Kauhea herätys! Käskin miehen hälyyttää hoitsut paikalle, ja siitä käynnistyi hiljalleen jännittävä vuorokauden ja  vuoden 2009 viimeinen tunti. Kysyin kelloa varmaan 5 minuutin välein ja ajattelin että hitto soikoon, teen kyllä kaikkeni että poika syntyy seuraavan vuorokauden puolella. Hoitsu kävi kyselemässä etteikö jo työnnättäisi. En uskaltanut myöntää, en hänelle ja vielä vähemmän itselleni että juu-u, pikkaisen voisin jo pusertaa. Lopulta kun kello oli 23:55 annoin luvan itselleni alkaa synnyttämään. En jaksanut enää pidätellä. Muistan ajatelleeni ettei lapsi kuitenkaan viidessä minuutissa ulos tule ja jos tulisikin, ei haittaisi. Katselin ikkunasta raketteja, ja niiden vielä räiskyessä kello 00:22 syntyi esikoisemme, 9 pisteen poika.

<3

Onnellista Uutta Vuotta 2011!