torstai 9. joulukuuta 2010

SNIIF

Nenä vuotaa. Liekö pöly, allergia vai päälle puskeva flunssa. Eilen illalla kyllä vuosi silmätkin. Ja siihen tiedän syyn. Me katottiin miehen kanssa koneelta Emmerdale. Sattuko kukaan lukijoista kattomaan? Jos katsoi, niin varmasti tietää mitä tarkoitan. Ja niille jotka eivät katsoneet kerrotakoon, että jaksossa käsiteltiin erittäin todentuntuisesti ja sydäntä särkevästi vauvan kuolemaa. Ihan kauheeta..
Mammaa puristi iso nyrkki sisältä päin ja vedet kihos silmiin tunnin aikana tuon tuosta. Jopa silloin kun vauvan rapakuntoiselle kummisedälle kerrottiin tapahtuneesta. Olisin varmaan itkenyt silmät päästäni koko tunnin ajan jos olisin ollut yksin, mutta miehen kanssa istuessa ja kahvia hörppiessä yritin kovettaa itteni vaikka mieskin huokaili vieressä ja voivotteli tosissaan. En oikein tiiä miks niin tein. Kai halusin välttää suuremman tunteen purkauksen joka ois eittämättä pulpahtanut pintaan jos mies ois alkanu halailemaan ja hyssyttelemään. Aina kun padot meinasi räjähtää, piilouduin kahvimukiin tai säntäsin katsomaan Noan leikkejä kulman taakse. Kahvinjuonti oli vaikeaa kun alahuuli väpätti. Oli myös vaikeaa hymyillä ja puhua normaalisti Noalle kun itketti kovin.

Tuon tunnin jälkeen olo oli surullinen ja raskas. Itketti edelleen, mut nieleskelin. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olen joskus korottanut ääneni pojan kiukutellessa tai uhmatessa. Tunsin syyllisyyttä myös siitä, etten ole tarpeeksi usein osoittanut tai muistanut olla kiitollinen terveestä lapsesta ja kaikesta mitä hän on tuonut elämäämme.
Tiedän, ettei näkemäni ollut täysin fiktiota. Sellaisia perheitä, äitejä, isejä, mummoja, pappoja, siskoja ja veljiä sekä kummitätejä ja -setiä on ihan oikeasti olemassa, joilta on pieni ihminen lähtenyt liian aikaisin elämästä. Tunsin tuskaa heidän puolestaan enkä voinut kuin koittaa kuvitella miten raastavalta pienen menettäminen on heistä tuntunut ja tuntuu yhä. En toivo sitä kenenkään kohdalle. 

Omistan kaikille heille Jenni Vartiaisen Missä muruseni on -biisin, joka saa minut itkemään. Aina.
Pidetään murusista huolta <3




Yesterday's Emmerdale section.. ouh! Mommy was in tears. It dealt with realism baby's death.
I was crying behind my coffee mug, and my unmarried man was moaning beside me. After that section I felt heavy and sad. I felt guilty that I ever raised my voice to Noa. And I also felt guilty that I don´t often enough show my gratitude to the fact that we have a healthy child.
I know that what I saw was not entirely fiction. Such families is really there who have lost their baby or a child. I'm really sorry for them. I can hardly imagine how they felt and still feel. I don´t wish it on anybody. 
I own all those people that song what makes me cry. Always.

5 kommenttia:

Kiki kirjoitti...

Minä katsoin sitä eilen ja piti vaihta kanavaa. Katsoin sit uusinnan tänään kun kukaan (paitsi oma 7kk vauva) ei ollut näkemässä kun tihrustin. Kamala jakso!

Kiki kirjoitti...

Ja ajattelin katsoessani noita samoja asioita. Sitten odottelin malttamattomana, että vauvani herää, jotta saan halia hantä.

NINNI kirjoitti...

Kiki: Sulla vielä samanikäinen ku sarjassa! Oli kyl kauheeta laittaa poika nukkumaan illalla kun pyöri mielessä jossei poju herääkään enää :-( Piti käydä pari kertaa kattomassa ja kokeilla hengittääkö. Ihme etten nähny painajaisia aiheesta!

Kiki kirjoitti...

Joo, 7kk ikäinen vaaleahiuksinen poika, kuten sarjassakin.

Jonna kirjoitti...

En seuraa sarjaa, mutta koen aina samoja fiiliksiä ja itken kuin niagaran putous katsoessani vastaavanlaisia ohjelmia tai dokumentteja :(

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...